#159 Meriveden huuhtomat ukilaismuksut

Minun ollessani lapsi, 80- ja 90 -lukujen taitteessa, ainoa ”oikea” uimaranta oli Santtiossa. Rannalle polkaisi äkkiä kotoa Ketunkalliolta ja nälän yllättäessä kotona käytiin välillä syömässä, kunnes poljettiin taas takaisin rannan kuumalle sannalle.

Santtioranta oli meidän tienoon mukulille kesäaikaan kuin toinen koti. Suolaisen ja samean meriveden lempeä syleily oli myös jollain tavalla uusikaupunkilaisuuden ydin. Sukulaisten kotipaikkakuntien järvissä uidessa vesi tuntui jotenkin mitäänsanomattomalta, valjulta. Merivesi peilasi jollain tavoin tahtoa, tyrskyjä ja tulevaisuutta, avointa ulappaa, mahdollisuuksia maailman ääriin.

Sen lisäksi, että pienempinä kävimme meriveden rypistettävinä päivä toisensa jälkeen, myös teini-iässä Santtioranta oli tärkeä kohtaamispaikka. Kesäloman alkamista juhlittiin siellä ja uusia ihastuksia pussattiin piilossa vaaleansinisten pukukoppien takana. Korvalappustereoissa pauhasi Spice Girls ja ukonilmaa uhmattiin seisomalla kädet levällään rantavedessä. Jos jollain sattui olemaan rahaa, haettiin leirintäalueen kioskista eskimopuikko ja nakerrettiin sen ohutta suklaakuorrutusta vuorotellen.

Meidän perheellä ei koskaan ollut sitä ukilaisuuteen ”vaadittavaa” paattia. Mutta meri oli meidän maakravuillekin tärkeässä asemassa jo lapsena. Vaikka nyttemmin ollaan siirrytty uiskentelemaan enemmän ”makitsulla”, säilyy Santtiorannassa mielessäni aina tietty nostalgisuus. Suolaiset pärskeet, pienen pienet simpukat ja rantaveden huuhtomat hiekkalinnat.

Teemat

Be First to Comment

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *