#122 Kun musta Ukilainen tuli – vai tuliko sittenkään?

Arikkelikuva: Uusikaupunki vuonna 1987, kuva Uudenkaupungin museo, valokuvaamo Varjuksen kokoelmat

Elettiin vappua vuonna 1987, oli muuten helteinen keli, kun mieheni kanssa suuntasimme kuplavolkkarin Keski-Suomesta kohti Uuttakaupunkia appivanhempien innoittamina.

Ei, emme tulleet ”Saabille” töihin, siinä mielessä olimme pikkasen erilainen pariskunta. Samaan syssyyn ostettiin ensimmäinen ja ainoa omakoti Sorvakosta, käytiin töissä ja ihmeteltiin maailmanmenoa. Toki kaupunki oli miehelleni entuudestaan tuttu – hän oli jonkin sortin paluumuuttaja siis, minä itse melkein ummikko, mitä nyt joskus teinihurmoksessa Kalannin urheilutalolla bändejä käynyt katsomassa ihan Mynämäeltä asti.

Minä totuin liikkumaan kaupungilla ”ummikkona”, en juuri ketään tuntenut eli ei tarvinnut ihmisiäkään tervehtiä, mitä nyt naapureita korkeintaan. Reilun vuoden kuluttua vaihdoimme työpaikkaa ja meistä tuli vain Ukissa asujia – työ oli muualla, paattia ei omistettu ja kesätkin vietettiin Keski-Suomessa, Savossa tai ulkomailla. Tutustu siinä sitten immeisiin, ummikkona sain liikkua liki 10 vuotta, kunnes ensimmäisen lapsen synnyttyä ja mentyä hoitoon tajusin, että muiden hoitolasten vanhempia kuulunee tervehtiä samoin hoitotätiä.

Alkoi harrastukset, syntyi toinen ja kolmaskin muksu. Lisää erilaisia harrastuksia, joiden parissa viihdyin taustalla sekä aktiivina, mutta edelleen tunsin itseni ”outolinnuksi”, hieman ulkopuoliseksi. Olin Savossa ja Keski-Suomessa asuneena tottunut lupsakan rentoon, avoimeen ja puheliaaseen menoon. Täällä ollaan vähän jäyhiä ja pidättyviä, ennakkoluuloisia – ei oteta kovin helposti vastaan, näin sen itse koen.

Uki oli pitkään kaupunki jossa vain asun ja elän – mieli halajaa jonnekkin muualle…

Työt loppui aikanaan, siellä muualla, Ukissa tuli luuhattua nyt päivisinkin. Löytyi katuja ja kujia, joita en ollut koskaan yli 25 vuoden aikana ennen kävellyt. Kävin kaupungin ruutukaavan kortteli korttelilta läpi, ihan tarkoituksella. Tuli kaupunki uudella tavalla tutuksi.  Ehkäpä minä olin juuri se, joka kurkisti puutalokortteleissa sinunkin portinpielestä sisäpihalle päin, ihan vain silkasta kauneuden ilosta, jota koin sekä talojen että pihojen ihania yksityiskohtia katsellessa.

Elämä kantaa ja on yllätyksiä täys, löysin itseni koulunpenkiltä. Avautui uusi maailma, uusi Uusikaupunki, uusi elämä. Löytyi upeita uusia tuttavuuksia, aitoja ihmisiä, jokunen tuolta tutusta suunnasta tänne tulleita, ehkäpä jopa uusi minä ja uudet intressit. Uudelle-tutulle harrastukselle annoin pikkusormen ja kyllä – se taisi viedä koko käden. Suureksi yllätykseksi löydän usein itseni katsomasta koripalloa sekä junnujen että korisliigan pelejä. Olisinko 20 vuotta sitten moista uskonut – EN todellakaan.

Olenko ”nyt jo” kotiutunut, onko mielikin kotona, tuliko minusta sitten vihdoin Ukilainen? En tiedä vielä – siellä muualla ollessa puhun kyllä aina kotiinpaluusta – täällä on hyvä olla, asua ja elää sekä luottoystävät – ehkäpä kuitenkin voin, nyt 30 vuoden täälläolon jälkeen, sanoa: Olen kotona – Olen Ukilainen ja sangen ylpeä siitä.

-Ristiinrastiin ja vihdoin kotona-

Teemat

Be First to Comment

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *