#120 Sähisevä sunnuntai

Oli äitienpäivä. Meidän, tullista tulleiden, äidit asuivat 500 kilometrin päässä, joten meille se oli ihan tavallinen sunnuntai.

Kevät oli tullut sinä vuonna myöhään, mutta nyt tuntui siltä, että kevät oli vihdoin täällä. Pakkasimme juuri taloon tulleen koiranpennun auton takapenkille ja lähdimme retkeilemään.

Olimme asuneet Uudessakaupungissa vajaan vuoden, joten emme kovin hyvin tunteneet ympäristöä. Idyllinen tie Vohdensaaren ja Lepäisten suuntaan houkutteli maisemillaan ja erityisen otettuja olimme kun näimme aivan läheltä useammankin joutsenparin. Tuohon aikaan ei meillä kotipuolessa nähnyt joutsenia kuin lintutarhoissa.

Pysähdyimme Lepäisillä pissattamaan koiraa. Tie päättyi meren rantaan ja sulanut jää oli paljastanut palan pehmeää rantahiekkaa. Siinä olisi pikkukoiran mukava juoksennella vaikka pallon perässä. Tai niiden keppien, joita hiekassa näkyi olevan useampiakin.

Ehdimme viihtyä rannalla vain hetken, kun tajusimme erehdyksemme. Rannan kepit eivät olleet mitään kepppejä, vaan käärmeitä ja niitä luikerteli viereisestä kiviröykkiöstä rannalle koko ajan lisää ja lisää. Käärmeet sähisivät äkäisesti, ehkä toisilleen, ehkä meille. Emme jääneet ottamaan siitä selvää, vaan nappasimme pennun kainaloon ja teimme parisprintin Suomen ennätyksen juostessamme takaisin autolle.

Myöhemmin minulle selvisi että Lepäisiltä oli louhittu kiveä aina vientiin asti. Uusikaupunkilaisesta harmaasta graniitista oli 1900-luvun alussa rakennettu mm. arvorakennuksia Helsingissä ja myöhemmin monumentteja Hitlerin Kolmannen valtakunnan suuruuden ylistykseksi Saksassa. Nyt louhimoista jäljelle jääneet rääpekivikasat toimivat oivina matelijoiden talvehtimispaikkoina.

Mahtavatko olla sitä vieläkin?

M.A.

Kuva Lepäisiltä jokunen vuosi sitten  – tosin matkan varrelta, ei kärjestä

Teemat

Be First to Comment

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *