#114 Kielikylvyssä Kalannin Kallelassa

Artikkelikuva: Kuva Kalannin kirkontornista Uudenkaupungin museon kokoelmista, kuvaaja Vilppu Aalto.

Oli vuoden -66 loppupuoli, kun muutimme tänne Uuteenkaupunkiin. Isä haki ja pääsi Rikkihapolle töihin ja niin sitä lähdettiin. Kaupungissa vallitsi asuntopula, mutta onneksemme saimme kodin Kalannin Kallelasta erään leskirouvan talosta. Oli joulunalusaikaa. Maa oli ihan musta, vettä satoi ja oli pimeää. Oli se pienoinen shokki muuttaa talvisen valkoisesta Raahesta tänne. Eikä siinä kaikki. Toinen ihmetyksen aihe oli se, että emme ymmärtäneet puoliakaan, mitä tämä leskirouva puhui. Keskenämme sitten arvuuttelimme, mitä mikäkin sana tarkoitti, jos nyt jotain selvää nopeasta puheenparresta saimme.

Meidän murteessamme sanottiin tietenkin esineistä ”se” ja jopa ihmisistä. En montaa kertaa möläyttänyt kysyessäni vaikkapa jonkin vauvasta, että mikä sen nimi on. Tuli sen verran tiukkaa ilmettä vastaan. Ikuiseksi legendaksi perheessämme onkin jäänyt seuraava tapaus. Siellä Kallelassa oli satanut lunta ja tuuli oli kova. Vuokraemäntämme tuli aamulla komentamaan meidät pihalle katsomaan, mitä on tapahtunut. Siinä hän seisoi kädet lanteilla ja osoitti lipputankoa, joka oli kaatunut. ”Kat ny. Siin hän makaa”.

Vieraillessamme Keski-Suomessa sukuloimassa olin opetellut muutaman ukilaisen lauseen, kun kaikki pyysivät puhumaan ukilaista. Tässä pari. ”Ei semne ihmine mittää tiär, ko harvo Uureskaupunkis käyn o. Nätei flikoi, ko pairanknapei. Pist ikkun kines.” Ei mennyt varmaan ihan nappiin, mutta kovasti ihmettelivät.

Kun sitten alkuvudesta -67 menin lyseoon, olin tosi kiitollinen Kallelassa saadusta kielikylvystä. Oli helpompi sulautua joukkoon, kun murteesta jo jotain olin ymmärtäväni.

Tarinan meille lähetti: Pirjo Oksa

Teemat

Be First to Comment

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *