#81 Hypénille tarkoitettu kosto jälkipolvelle

Itse pääsin mukaan näyttelijätyöhön jo 13 vuoden ikäisenä vuonna 1955 satunäytelmässä ”Prinsessa ruusunen”, missä sain loistoroolin kokkipoika Samina. Ensio Niirasen, ohjaajakaudella.

Aili Heickel tuli ohjaajaksi syksyllä 1958 näytelmällä ”Neljä naista” tässä näytelmässä sain roolin villinä viikarina, Ville Kaurila tai Kalle Viurila, kumminpäin vaan. Isänä näytteli Olli Rannikko.

Lukuharjoitusten jälkeen alkoi asemaharjoitukset ja ensimmäinen sisääntulo minulle oli tulla kulissiovesta sisälle ja siepata naisten kahvipöydästä kakunpala.

Näyttämön puolelle en ollut päässyt kahtakaan askelta, kun ohjaaja Aili Heickel ilmoitti napakasti katsomosta, uudestaan Markku, kulissi heilui. No tulin uudestaan, mutta sama juttu jälleen, uusi keskeytys. Tottelin ohjaajaa ja yritin olla kovin tarkka kankaasta tehdyn kulissioven kanssa.  Jälleen tuli ilmoitus: ei käy, uudestaan ja vielä kerran, ei käy.

Nyt en enää ymmärtänyt mitään ja jäin näyttämölle ihmettelemään ja katsoin kysyvästi ohjaajaan ja saman tekivät muutkin paikalla olleet näyttelijät.

Katsomossa ohjaaja Aili Heickel alkoi hillittömästi nauraa, joka muuttui sitten yllättävästi itkuksi.  Viimein hän tuli näyttämörampin viereen ja kertoi, tämä oli kosto, en voinut olla sitä käyttämättä.

”Mieleen tuli juuri silloin, kun Markku tuli sisälle, tapahtuma kun olin 17-vuotias innokas neito, tällä samalla näyttämöllä ensimäistä kertaa ja astuin sisälle, niin ei se kelvannut ohjaajalle ja sain tarkat ohjeet miten kulissiovea pitää käsitellä. Uusi yritys, mutta ei kelvannut, eikä seuraavakaan, eikä seuravakaan, jonka jälkeen purskahdin hillittömään itkuun. Ohjaajana katsomossa istui Markun isoisä Kosti Hypén, joten en millään voinut nyt olla kostamatta. Anteeksi Markku, kyllä oven käsittely oli ihan hyvä.”

Markku Wuoti 1958, oma kuva

Tarinan lähetti Markku Wuoti

Teemat

Be First to Comment

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *