#70 Vihreät penkit, hiekkakasa ja Ipa, osa 1

Katosta laskettavien maalien tolpat olivat puolen metrin päässä jään pinnasta, kun meidän joukkueen kaksi innokkainta ryntäsi jäälle päätyluukusta. Ismo Kurkilahti, siis Ipa, irrotti saman tien sormensa napilta. Kiekkojuniorit saivat palautetta ja äkkiä takaisin luukulle jonottamaan. Vasta kun maalit olivat täysin alhaalla, jäälle sai mennä.

Urheilutoimittajanakin vuosikausia tunnetuksi Uudessakaupungissa tullut Ipa oli 1980-luvulla hallivalvojista se, joka piti tarkimmin säännöistä kiinni. Kuten siitä, että jääkoneen kulkuväylän kohtaa ei saanut ylittää. Silloin hallin päädyssä edelleen olevalle verryttelyalueelle piti kiertää katsomon kautta. Ipan kanssa tuli hyvin toimeen, kunhan toimi sääntöjen mukaan. Ennemmin liian tiukka kuin liian leväperäinen.

Meikäläinen tuotiin 40 vuoden ikään ehtineelle jäähallille jo hyvissä ajoin ennen kuin opin kävelemään. Isoveljen matseja katseltiin ja samoin myös Lätkä-77:n miesten joukkueen pelejä. Vielä tänäkin päivänä paikalle saapuvaa ihmistä tervehtivät sama vihreät penkit. Kun miesten peli ei aina kiinnostanut, tuli muiden veijareiden kanssa juoksenneltua ympäriinsä. Isän silmän alta viisivuotias jätkä karkasi ja kuinka ollakaan, jalkani lipesi ollessani toiseksi ylimmällä rivillä tasapainoilemassa. Siitä tulin alas mukkelis makkelis, aivan lattiatasolle asti.

Yleisön kauhisteltua tilannetta isäni oli havainnut tapahtumat ja juoksi salamannopeasti paikalle kaapaten ulvovan vekaran syliinsä. Onneksi äiti oli pakannut kylmän pakkaspäivän kunniaksi pojan niin täyteen vaatteita sekä ylipaksun karvalakin päähän, että tästä selvittiin pelkillä mustelmilla. Älkää silti kokeilko.

Kaukalon päädyissä olivat aikanaan verkot, ei pleksit. Ja siitä aina varoitettiin, että siinä ei roikuta. Siihen kun lämäri mäjähtää, niin se on sormet poikki. Arvatkaa, koetettiinko. En silti muista, että siinä olisi mitään suurempaa tapahtunut.

Verkkoaikana kentälle kuului yleisön huudot paremmin. Lätkä-77:n matseissa ilon tästä asiasta irti ottivat alarivin legendat. Edesmenneet ammattikoulun opettaja Heikki Kuohuva sekä Pohitullin talonmies Matti Santanen istuivat peleissä alimmassa rivissä ja mielihuvia oli vastustajan maalivahdin hiillostaminen. Jos molari vielä vastasi jotain, niin siitähän herrat vasta innostuivat. Taisi siinä muitakin istuskella, mutta nämä kaksi ovat jääneet mieleeni.

Ennen digitaalista tulostaulua homma oli mukavan kotikutoista. Miesten peleissä olin usein hyvissä ajoin paikalla, jotta pääsin jonkun oman pelikaverin kanssa merkitsemään maaleja. Siispä haettiin hallivalvojalta numerot nollasta ysiin, joita oli siis kaksi pinoa. Sitten rahdattiin se pino uimahallin puoleiseen hallin päätyyn ja kiivettiin numerot sylissä puutikkaita ylös tasanteelle. Sitten iskettiin nollat molempien joukkueiden kohdalle ja ruvettiin pällistelemään alkuverryttelyä. Ja kun pelissä maali tuli, niin luku vaihdettiin taululle. Siitä oli nykyhienoudet kaukana.

Nykyisen lisäkatsomon kohdalla oli vuosikausia valtava hiekkakasa. Sinne oli myös kiellettyä mennä, mutta aina jonkun piti rynnätä kahlaamaan hiekkaan. Varsinkin jos kiekko meni sinne ottelun aikana. Ja pääsihän siitä katsomon allekin, se vasta jännää olikin. Tosin kiellettyä, anteeksi Ipa.

 

Jäähallimuistoja kirjoitti Juha Laine

Kuvassa Matti ”Mölli” Keinonen ja Ismo ”Ipa” Kurkilahti ihmettelevät jäähallin jäähdytystekniikkavehkeitä vuonna 1993.

Kuva Uudenkaupungin Sanomien arkistosta.

Teemat

Be First to Comment

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *