#66 Muistelmapaloja kalakylästä: Telefooni

Tarinan kuvassa Vesa Nummenmaa telefoonin kanssa. Vesa on alkuperäisen kirjoittajan Holvisolan siskontyttären poika ja hänen isoisänsä oli aikanaan Ugin asemapäällikkö. Kuva Markku Wuotin kokoelmista.

Onk Lunkreenska koton!

Järvelä oli ostanut Kristianssonilta sen talon, joka nykyisin kai omistaa Mattson, siinä Sepänkadun loppupäässä.

Oli ostanut talon ja auton, sellaisen seka-auton, jolla kyydittiin tilauksesta sekä henkilö- että kappaletavaraa. Ja kun talossa oli tilattavaksi tarkoitettu auto, piti myöskin olla puhelin, millä otettiin kyytitilaukset vastaan.

Meillä muilla lähitienoon pojilla ei ollut kotonaan puhelinta, siksi Järvelän puhelin sai ansaitun huomion osakseen.

– Oleks kuullu, Allu, et Järveläl on telefooni?

– Ole oikke.

– Oleks nähny jah?

– Ole.

– Kummone see oo?

– Eks sää sit koska ol telefooni nähny?

– Olen kyl, mut en Järvelä telefooni.

– No samlainen see oo ko muittenkin.

Sitten myöhemmin näin sen ihmevekottimen ja sain kosketellakin sitä, kun Järvelän vanhukset olivat kerran käymäkseltään Laitilassa.

– Mennäst poja uimaha.

– Juu mennä vaa.

– Lähretä kaik sit, mennä koko poruk.

– Em mää ainaka ko meijä isä ja äite ova Laitilas sukuloittemas ja mun täyty kanoi ruakki.

– Onk teijä isä ja äite pois kotto?

– Oh. Laitilas.

– No sit mennänki teijä telefooni kattomaha, eik mennäki?

– Mahretaks?

– Mennä ny.

– No mennä sit, kute teil kellä ol eres telefuunikan kotonan.

Siitä kedolta, missä äskeinen keskustelu käytiin Järvelän pojan ja meidän muiden välillä, siirtyi parvemme muutamassa hetkessä Järvelän kamariin.

– Soitas jonkkus?

– Mihi jonkkus?

– Mihi vaa.

– Ei sen kans nii vaa soitet mihi vaa.

– Kui nii?

– Siel täyty ol telefoon mihi soiteta

– Jaa ju

– Mää tierä soit Lungreenil, siel oo telefoon.

– Jaa juu, soit Lungreenil

– Ei ol mittä asia.

– Soit muute vaa, et nährä kui se käy.

– Soit ny.

Sen verran yllytyshullu Järvelän poika oli, että lopulta suostui. Meillä oli silmät pyöreinä päässä kun hän lopulta maailmanmiehen elein väänsi veiviä, otti luurin käteensä pyytäen Lundgreenille. Seurasi haudan hiljaisuus, varroimme jännityksen vallassa mitä tuleman piti.

– Lungreenil.

– Jaa onk Laina koton?

– On kyl, vartokast vähä.

– Thi hi hii. Vartokas vähä.

Meiltä pääsi intiaanihuuto, ja Järvelän poika löi torven paikoilleen.

– Olissi ny puhellu jotta.

– Mitä ruppet siin ulvomaha, ei semmoses kiljunas kukka puhella voi. Koit ite jossas voi.

– Prrrr. Saisik Lungreenil.

– Lungreenil.

– Onk Laina koton?

– Oo oikke, jossat varrot vähä.

– Hi hi hii. Em mää arv mittä hänen kansas  puhel.

– Oles sää kans eri miäs ko pelkkä tommottes, ja lyörä torve koukkuhu, kyl mää uskala, väistäs vähä.

– Prrr. Saisik Lungreenil.

– Hetkinen.

– Lungreenil.

– Jaa onk Lungreenaska koton?

– Viholise klopi ko pränkkät se telefooni kans. Luulettak se jonku leikkikapistuskse olevas!

– Pist hilja torv paikales ja mennä uimaha-

– Mennä vaa kyl mee nyy jo telefooni nähti.

Kooho.

Klaus Holvisolan Taulunäyttely Vakka-Suomen Sanomissa Rauhankadulla

Oheinen tarina sijoittuu noin vuoteen 1920. Klaus Holvisola / Hypén kirjoitti Uudenkaupungin Sanomiin tällaisia tarinoita 1960-luvulla useita. Holvisola, monipuolinen taitelija, kirjoitti myös useita murrenäytelmiä, joita esitettiin useammassa kesäteatterissa Vakka-Suomessa.

Tarinan lähetti Markku Wuoti (siskon poika)

Teemat

Be First to Comment

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *