#63 Turkoosien lenkkareiden koulumatka

Muutama päivä sitten tällä sivustolla julkaistiin tarina märästä kengästä. Nyt jatkamme saman aiheen parissa.

Tarinan ytimessä ovat lenkkarit, sellaiset 80-luvun muodin mukaiset nahkalenkkarit, joita yleensä oli tarjolla varrellisina. Lenkkareiden parina käytetiin kivipestyjä, mielellään ratsastushousumallisia pussittavia farkkuja. Löysin ystäväni kanssa Kenkävintistä turkoosit – kyllä turkoosit – muotimonot alennusmyynnistä.. Pian pääsimme keekoilemaan mätsäävillä tossuilla ja ilo oli ylimmillään. Valitettavasti kyseisissä jalkineissa oli yksi haastava ominaisuus: pitkät nauhat. Suurpiirteisenä lapsena kengännauhani olivat useimmiten auki tai vähintään aukeamassa.

Kävimme tuolloin Pohitullin viidettä tai kuudetta luokkaa. Olin palaamassa ystäväni kanssa koulusta kotiin Sorvakkoon keltaisilla Nopsa picnic pyörillämme, mätsäävää väriä ja mallia nekin. Muutaman rivakan polkaisun jälkeen lenkkarini nauhat hirttivät kiinni polkimien ympärille. En pystynyt polkemaan eteenpäin, enkä käytännössä jarruttamaankaan. Toisen jalan sain juuri ja juuri maahan, jalkaa käääntämällä ja vääntämällä. Tukalaa tilannettani todistamaan pääsivät myös pari luokkatoveriani. Avuliaat ystävämme kävivät koputtelemassa alakerran käsityöluokan ovea saksien toivossa – turhaan. Eri vaihtoehtoja punnittuamme päädyimme ratkaisuun, jossa ystäväni työntäisivät minut kotiin. Alkumatka sujui mukavasti. Seikowin koulunkohdalla tytöt joutuivat tositoimiin, mutta pääsimme kuin pääsimmekin mäen ylös.

Kirkon kohdalla jouduimme jälleen miettimään ratkaisua, miten päästä Koulukadun mäki alas. 12-vuotiaiden tyttöjen loputtomalla uskolla itseensä ja kuolemattomuuteen ylipäätään päädyimme ratkaisuun, jossa koulutoverini päästäisivät minut, käytännössä jarruttomaan ja pyörään vangintun toverin, irti ja juoksisivat vieressä. Nopeitahan he olivat. Pyörässäni oli käsijarru. En aivan muista miten vaihtoehtoihin ei lukeutunut ratkaisu, jossa painaisin käsijarrua koko mäen ajan, sillä tavalla sopivasti, jotta en kaautuisi, mutta niin ettei pyörä lähtisi holtittomaan vauhtiin.

Mäessä vauhtia oli jonkin verran, tytöt juoksevat vierellä. Mäen alla huomaamme, että vasemmalta Alistakatu pitkin lipuu kuorma-auto kohti risteystä. Nopealla laskukaavalla tajuan, että törmäämistä auton kanssa ei ehkä voida välttää. Pienessä paniikissa päädyn vetämään käsijarrun kiinni. Kapsahdan suorin pyörin torin grillin eteen! Tunnen kuinka keväinen sohjolumi kastaa vaatteeni ja asfaltin päälle talven aikana kerääntynyt hiekotussora pureutuu poskeeni. Hengissä! Tarinaan liittyy vielä läheisen Mariella-vaatekaupan myyjän epäuskoinen ilme, kun ystäväni kiitävät kauppaan lainaamaan saksia, joilla voisivat vapauttaa minut. Tarina joudutaan toistamaan epäuskoiselle tädille pariin kertaan.

Tämä kertomus on kohtuullisen tavanomainen ala-asteen koulumatkasuoritukseni laskettuna jännitysmomenteissa. Säälin nyt äitiäni, joka joutui päivittäin odottamaan kotona milloin ja millaisessa kokoonpanossa kotiin saapuisin…

Tyttö turkoosessa lenkkareissa

Kuva: Uudenkaupungin museon valokuvakokoelmat (kuvaaja: Vilppu Aalto) 
Kuvassa tapahtuman loppuhuipennuksen näyttämö torin grillin kulmaus Vilppu Aallon kuvaamana.

Teemat

Be First to Comment

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *