#62 Muistelmapaloja kalakylästä: Teemakkara

Tarinan artikkelikuva Uudenkaupungin Museon arkistoista.

Muu oo sit kova nälk.

– Kammat. Ko oliski jotta syötävä, kuulettak poja kui suale ulvova?

– Nii kuuluva ulvovas, ja siin oo joku nuattiki.

– Ei toi ään sentä muu sualistan tul, se oo Kaki ko yrittä vihelttä jotta sävelt.

– Olis ny poja fläsksoossi ja peruni

– Nii ja plätei pääl.

– Ja niitte plättetem pääl viäl fäskynsoppa.

– Nii ja se fäskynäkräämi pääl viäl vispikerma.

– Pitäkkä nyy jo lervin kii, ei sitä jaks kuulustella tyhjä vatan kans.

Olimme tulossa uimarannasta kotiin, kun yllä kerrottu mojova keskustelu käytiin. Poikien uimahuoneesta tultiin, joka oli Sorvakossa.

Joukkomme ehdittyä Kansallispankin kulmaan (Koulu- ja Alinenkatu) teki joku meistä seuraavan havainnon:

– Kattoka poja mitä toi äi tual Palokunnan kruntluukus kopeloitte?

– Kato vaa, sil oo koko käsi olkapäät myäte katiluukus sisäl.

– Ei, mennä lähemäks ja katota mitä se meina, mitä se mahta hakki sielt.

– Oleks varma, et se siält jotta hake! Yht hyvi se voi sin pistä jotta.

– No nys se veti kätes ulos siält, eikä sil mittä käres ollu.

– Enk mää sitä eppäilly, se jätsin jotta.

Ukko lähti siitä astelemaan mäkeä ylös ja viistoon kadun yli Pohjoismaiden Yhdyspankkiin.  Siunaman hetken perästä olimme samaisella kivijalan luukulla ottamassa selvää, mitä ukko oli puuhaillut. Amppe muistaakseni meidän muiden tukemana ja peräpuolesta nostamana alkoi ottaa asiasta selkoa.

– Jokos yletyt, ja nääks mittä?

– Eh. Nostakkast vähä vieäl,  yhre hiuka viäl ylemäks. No ny mä sai jo. Menkkä pois alt.

Tosiaan siinä oli valkoiseen paperiin käärittynä alkamaton teemakkara. Sellainen molemmista päistä suppuun sidottu kokonainen ja hyvältä tuoksuva makkara. Neljä ahnasta silmäparia katseli makkaraa, ja jokaisella mahtoi olla vesi kielellään.

– Onk poja kellä klinkveitti?

– Oh.

– An tän sit.

– Tosa oo mut mennä täst vähä kauemaks.

Kirkonmäelle pysähdyimme, pensasaidan viereen, ja siinä tapahtui jako, joka olikin mitä tasapuolisin. Sitten söimme jokainen osuutemme makkarasta siihen kiljuvaan nälkään, josta jo kuulimme, ja totisesti hyvältä se makkara maistuikin.

Ukkokin ehti lopulta kätköpaikalleen, työnsi kätensä luukusta sisälle, hapuili kauan kädellään, katseli vuorostaan luukusta sisälle ja tunnusteli taas  sisälle.

Lähti viimein päätään raapien astelemaan alas mäkeä, ja ehkä mielessään manaili kaupungin nälkäisiä kissoja, jotka olivat vieneet hänen makkaransa.

Lähdimme siitä sijoiltamme mekin, neljä makkaran palasta jäi meille merkiksi maittavasta välipalasta

Kooho.

Klaus Holvisolan Taulunäyttely Vakka-Suomen Sanomissa Rauhankadulla

Oheinen tarina sijoittuu noin vuoteen 1920. Klaus Holvisola / Hypén kirjoitti Uudenkaupungin Sanomiin tällaisia tarinoita 1960-luvulla useita.

Holvisola, monipuolinen taitelija,  kirjoitti myös useita murrenäytelmiä, joita esitettiin useammassa kesäteatterissa Vakka-Suomessa.

Tarinan lähetti Markku Wuoti (siskon poika)

Teemat

Be First to Comment

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *