#42 ”Saako laulaa?” Muistoja Pohitullin ala-asteelta

Muistelen olleeni ahkera viittaaja Pohitullin ala-asteella. Läheskään aina sanottavani ei liittynyt opetettavaan asiaan, vaan halusin vuoroni saatuani kiihkeästi tietää: ”Saako laulaa?” Kysymys oli vuodesta toiseen sama ja niin oli vastauskin. Aina sai. Luokanopettajamme Sirkka-Liisa Santala, joka luotsasi meitä täydet kuusi vuotta läpi 1970- ja 80-lukujen taitteen, ei koskaan evännyt pyyntöäni. Sen hän teki kuitenkin selväksi, että esiintymisen eteen piti nähdä vähän vaivaa. Laulun sanat oli osattava ulkoa. Toisten aikaa ei sopinut tuhlata, sen ymmärsin kyllä. Huonommin tajusin, että olisin voinut säästää myös luokkatovereitteni korvia. Jos sai luvan laulaa, piti mielestäni laulaa lujaa. Tarkoitan: todella lujaa.

Pohitulli taisi olla 70-luvulla yksi Suomen suurimmista kouluista ellei jopa suurin. Mammuttilaitoksessamme meille tarjottiin paljon mahdollisuuksia päästä näyttämään omia taitojamme tai kokeilemaan siipiämme uusien harrastusten piirissä. Oli nokkahuilu- ja kuoroharjoituksia, tanhuamista ja muuta toimintaa kerhoissa, joihin osallistumalla saattoi päästä esiintymään myös koulun ulkopuolelle. Ei sillä etteikö tilaisuuksia olisi ollut yllin kyllin omassa opinahjossammekin.

Oma lukunsa oppilaiden aktivoimisessa olivat kilpailut. Mittaa otettiin yleisurheilu- ja talvilajeissa ‒ ei toisista vaan itsestä. Muistikuviini ovat erityisesti jääneet hiihtokilpailut, joissa olin aina viimeisten joukossa mutta joihin oli silti pakko päästä mukaan. Liikunnallisten suoritusten lisäksi joka vuosi kisattiin piirtämisessä ja kirjoittamisessa, joista innostuin kovasti. Kirjoittamista harrastin myös koulun ulkopuolella. Paukutettuani aikani kirjoituskonetta mieleeni tuli, voisiko tekstiäni esittää muille koulussa. En tiedä, mitä Sirkka-Liisa mahtoi ajatella, kun hän antoi minulle luvan lukea ääneen tarinani. Se oli paisunut 150-sivuiseksi romaanikäsikirjoitukseksi, jonka muut joutuivat kuuntelemaan alusta loppuun oppitunneillamme. Vasta myöhemmin olen tullut ajatelleeksi, että se mikä itselleni toiveiden täyttymys, saattoi hyvinkin olla toisille yhtä piinaa.

Kannustavan ilmapiirin ansiosta elättelin toivetta, että tekstejäni julkaistaisiin joskus laajemmallekin yleisölle. Että joku kustantaisi romaanini. Toiveeni toteutui, mutta vasta vuosikymmeniä myöhemmin muutettuani toiselle paikkakunnalle. On silti selvää, että kipinä kirjoittamiseen syntyi  juuri kouluvuosieni Uudessakaupungissa, jota olen muistellut viime aikoina paljon. Olen sijoittanut huhtikuussa ilmestyvän uuden romaanini Niin kuin sinä sen muistat tapahtumat Uuteenkaupunkiin. Se ei ollut alkuperäinen suunnitelmani, vaan henkilöiden oli tarkoitus tepastella aivan muualla. Yhtäkkiä löysin heidät entisestä kotikaupungistani. Miksi ympäristö vaihtui, en osaa sanoa. Niin kai vain kävi. En purnannut vastaan henkilöilleni, ja hyvä niin. Nyt jos ei koskaan on syytä viitata vimmatusti ja kysyä: ”Saako tulla mukaan juhlimaan 400-vuotiasta Uuttakaupunkia? Saako onnitella, jos lupaa, ettei laula?”

Tarinan kirjoitti Marjut Pettersson (e. Tohila), Turku

Kuva Pohitullin hallista vuodelta 1981, Uudenkaupungin museon kokoelmat

Teemat

Be First to Comment

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *