#34 Eva Lehtimäen elämästä osa 4/7

Evan ollessa kymmenvuotias käynnistyi perheen suuri tragedia. Vuoden 1918 tammikuun lopussa maassa syttyi sisällissota. Isä Hjalmar liittyi oman yhteiskuntaluokkansa mukaisesti punakaartiin ja lähti sotaan. Ennen lähtöään hän kuljetti vaimonsa ja lapsensa pois kirkonkylästä, turvallisemmaksi kokemaansa Huuvariin.

Suuri järkytys Evalle oli, kun isä viimeksi ennen kotipihalta lähtöä ampui perheen kissan. Todennäköisesti isä tiesi kissat eläimiksi, jotka kiintyvät ympäristöön ja siksi saattavat vaeltaa pitkiäkin matkoja takaisin kotiinsa. Tammi-helmikuun pakkasissa kissa ei olisi tyhjän torpan alueella kauaakaan elänyt. Ehkä isä myös ajatteli, että se olisi vain lisäriesa Huuvarissa, jonka elämään jo vaimonsa ja lapsensa toivat oman ylimääräisen rasitteensa.

Turvapaikaksi ajatellussa Huuvarissa Eva joutui kuitenkin poikkeuksellisen konkreettisesti kokemaan sen, että maassa oli sota. Aivan Huuvarin lähellä on Lypertön linnakesaari. Useaankin kertaan Eva on minulle kertonut kuinka sodan alussa linnakkeen tykit ampuivat koko yön. Taivaanranta vain leiskui ja Huuvarin ikkunalasit tärisivät ilmanpaineesta niin, että he pelkäsivät lasien lentävän sisään. Nuorempana ihmettelin, mikä tällainen tulitus olisi voinut olla. Nyttemmin v. 1918 sodan historiaan syvällisemmin perehdyttyäni tiedän tapahtuman taustat.

Helmikuun alussa punakaarti valtasi Turun ja siellä olleet kuusisataa valkokaartilaista pakenivat Uuteenkaupunkiin. Matkalla osa tuosta joukosta poikkesi Vehmaan työväentaloon, joka kokouksen takia oli täynnä väkeä. Syntyi kahakka, joka johti ihmisuhreihin. Sana tapahtumasta kiiri välittömästi Turkuun ja Punakaarti lähetti tuhatmiehisen osaston valkoisten perään.

Ennen kuin tämä joukko oli ehtinyt Uuteenkaupunkiin, punaiset saivat tiedon, että valkoiset olivat jo pakenemassa Kustavin kautta jäätä myöden länteen, Brändöön. Punaiset valtasivat siksi Lypertön linnakkeen ja koettivat sen tykeillä tuhota jäällä marssivat valkoiset. Nämä kuitenkin ehtivät pois tykkitulen alta. Mitään vastaavaa valtavaa tulitusta ei siihen mennessä koko sodan aikana ollut Suomessa vielä tapahtunut. Eva oli sattuman kaupalla ajautunut sodan alun kuumimpaan paikkaan.

Vaikka valkoiset ehtivät tulituksen alta pois, oli yöllinen vaellus kovassa pakkasessa ja railoisella Iniön aukon jäälakeudella heille karmea kokemus. Turkuun ehti jo kiiriä huhukin, että koko joukko on tuhoutunut. Valkoisten sotilaiden sotapäiväkirjoista on sittemmin selvinnyt, että Brändön rantakalliolla idässä jyrisevää ja salamoivaa tulitusta katsellessaan, sotilaat kuvittelivat tulituksen tarkoituksena olleen ampua jäät rikki heidän paluunsa estämiseksi.

Muistelmien kirjoittaja Kimmo Lehtimäki, tarinat on toimittanut kokoelmaan Sirkku Hirvonen. Muistelmat on kirjoitettu jo vuonna 2001.

Kuva Kimmo Lehtimäen arkistosta ja kuvassa esiintyy Evan äiti Mandi vuonna 1938.

Teemat

Be First to Comment

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *