#23 MINÄ JA MUN MERENI – SEKÄ VENEENI OSA 2/2

Miten minä aloittelija osaan liikkua merellä? Muutamia neuvoja olen saanut. Yksi sellainen – pieni vene eli ”pärjäät, kun ajat riittävän läheltä merimerkkiä, niin ei kolise”. Ei muuta kuin perhe paattiin ja menoksi. Matka suuntautuu ulkosaaristoon. Moottori toimii moitteetta ja keli on hyvä. Rantautuminen sujuu muutaman voimasanan avustuksella kohtuullisesti. Päivä saaren rannassa. Sitten jo lähdetäänkin pois. Päätän ajaa erästä salmea pitkin takaisin kotiin. Apuna minulla on kaverin kopiokoneella tulostama merikortti. Salmessa on näköjään viitat. Niiden päässä on erilaisia mustia ja valkoisia merkintöjä. Niistäkin kaverit jotakin kertoivat. Eiköhän tässä pärjätä. Seurue paattiin ja ulos rannasta. Miksi tuo ankkurin nosto on niin vaikeaa? Pohjamutaakin siinä on! Käännän kammesta taakse. Paatti tottelee käskyä ja lähtee hitaasti. Ja nyt eteen. Onpa kankea kääntymään. Onneksi edessä on viitta! Kummalta puolelta pitäisi ajaa? Muistan ohjeen- ”aja läheltä, niin ei kolise”! Näin teen. Vene lipuu vajaan metrin päästä viitasta. Kaikki hyvin, kunnes kuuluu melkoinen kolaus. Kauhu valtaa mieleni. Pienet lapset veneessä ja minun vastuullani! Veneen keula nousee ylös. Vene liukuu hitaasti jonkin päälle. Kahva taakse, pysähdy! Olemme laakealla kivellä ja piukassa. Eihän niitä pitänyt tässä olla! Ajoin kaverin ohjeen mukaan aivan viitan vierestä. Mikä nyt neuvoksi? Yritän konevoimalla taaksepäin. Ei tapahdu mitään. Hyppään veteen kiven päälle. Se on todella liukas. Yritän työntää, siinä onnistumatta. Nousen takaisin veneeseen ja komennan perheen paatin perään. Kahvasta taakse ja konevoimalla se alkaa hiljaa liikkua. Ehkä sittenkin selviämme. Suuntana kotiranta ja oma paalu.

Siinä oli toinen kosketukseni mereen. Ensimmäinen omakohtainen kipparointi! Muistan sen aina. –Myöhemmin toki haukuin kaverini, joka ohjeen antoi. Kertoi tarkoittaneen virallisia viittoja. Tämä viitta oli epävirallinen ja kiinni kohteessa eli kivessä.

Vuosia kuluu ja veneet vaihtuvat. Elämme 1980- lukua. Suuntaamme jälleen ulkomerelle. Kokka kohti ulappaa. Perhe mukana ja sattumukset jatkuvat. Paatissa ei polttoainemittaria. Aine loppui. Avulias ohikulkija hinasi meidät kotirantaan. Asennan mittarin ja ainetta tankkiin. Seuraava reissu. Hiekkaranta odottaa. Keli on hyvä. Aurinko paistaa ja radio soi. Itse asennetut sähköviritykset ovat päällä. Akut tyhjenevät. Kotiin lähdön aika. Moottori ei starttaa. Kuuluu vain naksaus! Avulias ohikulkija antaa virtaa ja taas menoksi. Seuraavalla kerralla ehkä paremmalla onnella? Ei- koen katiskaa ja kovassa tuulessa kone sammuu. Ei starttaa. Vene ajautumassa rantakallioon. Ankkuri pohjaan ja apuja paikalle. Meripelastajat hinaavat rantaan. Venekorjaamoon yhteys- missä lienee vikaa? Onko polttoainetta – kyllä! Oletko astunut ”tappokytkimen eli kuolleen miehen katkaisijan päälle”? Mikä se on? Lattialla lojuu muovinaru ja sen päässä punainen sokka! Pitäisikö sen olla kiinni? Laitan paikalleen ohjeen mukaan ja taas toimii! Olen katiskaa kokiessani astunut narun päälle. Sokka on irronnut huomaamattani virtalukosta. BlackOut tilanne- jos sokka irti, kone ei käy, eikä käynnisty! Siinä syy konevikaan! Voi minua onnetonta! Vain minulle voi sattua tällaista! Mitä korjausapu maksaa – kahvit! Ok! Älä puhu kenellekään!

En – tähän saakka olen pystynyt vaikenemaan, mutta nyt tämäkin on kerrottu.

Uusi kalareissu kavereiden kanssa – suuntana Harmaaletot ja Siliö. Keli hieno. Verkot veteen. Yö on upea. Sitten kokemaan! Kalaa tulee. Kotiin lähdön aika. Irti rannasta. Samaan aikaan nousee sumu. Oikea hernerokkasumu. Olemme aivan pussissa. Emme uskalla lähteä, vaikka väylä aivan lähellä. Mitä teemme? Leka pohjaan! Suunnat ovat aivan hakusessa. Kompassiin ei ole uskomista tai riittävää luottoa. Odotamme tuntikausia. Sumu hieman hälvenee. Lähdemme liikkeelle. Varo- silakkarysä edessä! Käännä vasempaan, eiku oikeaan! Kierrän ruoria. Ohitamme rysän juuri ja juuri. Olipa lähellä. Vika tietty sumussa! Ajamme loppumatkan suuntimalla. Navigaattorista tai ”plotterista” ei vielä kukaan puhu mitään. Väittely oikeasta suunnasta on melkoinen. Osa vaatii, että rannan on oltava aina näkyvissä. Olemme hukassa, jos ranta häipyy. Otamme riskin ja luotamme taitoihimme. Kompassin avulla etenemme. Saaret alkavat vähitellen hahmottua, väylämerkit ilmestyä – olemme oikealla reitillä. Selviämme jälleen!

Elämme 90 –lukua. Uusi vene ja vanha huoltamaton ruori. Vene vesille ja koeajoon. Apua – vene ei käänny! Olen ajaa lähisaaren rantaan. Väännän väkisin. Ruori irtoaa ja jää käteeni. Moottori seis! Vene pysähtyy juuri ennen vastakkaisen saaren rantaan törmäämistä. Melon veneen takaisin laituriin. Apuja paikalle ja ohjausvaijeri irrotetaan ja rasvataan. Olisiko pitänyt tehdä jo syksyllä? Uusi ruori, vaijeri ja boksi. Kaikki kunnossa, ainakin pitäisi. Alan uskoa, että merellä kaikki on toisin ja siihen pitää varautua! Ainakaan minulla mikään ei mene kuin filmissä.

Vuosien mittaan veneet vaihtuvat. Nyt ne on jo katsastettujakin. Silti tapahtuu- ohjauskaapeleita menee, moottorivikoja tulee, lieviä pohjakosketuksia ja sokkia. Meri kuitenkin kiehtoo! Uskallan mennä jo pidemmälle, aina selkämeren ulkosaariin saakka. Osaan varautua etukäteen keleihin. Tiedän, miten tilanteen sattuessa tulee toimia. Veneen varusteiden on oltava kunnossa. Niitä pitää osata käyttää. Vuosien mittaan olen opiskellut meriteiden sääntöjä. Opin liikkumaan väyliä pitkin suuntimalla. Ymmärrän merimerkkien tarkoituksen. Ymmärrän, missä väylä kulkee. Järjestelmähän on hieno! Siellä pärjää, kunhan huomio säätilan ja sen kehityksen ennakkoon! Merta pitää todella kunnioittaa, ehkä hieman pelätäkin!

Siirrymme 2000 –luvulle. Oma mökki saaressa ja uusi vene. Laitteistoakin löytyy kompassista kaikuun ja karttaplotteriin. Nyt menoksi ja suuntana selkämeren ulkoluodot. Keli hyvä, mutta jotain puuttuu –liikkumisen viehätys? Onko veneilystä tullut näin yksinkertaista? Kaiku näyttää meriveden syvyyden. Karttapohjalta näkyy veneen sijainti muutaman metrin tarkkuudella. Liikkumisessa ei ole enää menneiden vuosien jännitystä! Kaikki tuntuu yksinkertaiselta ja ehkä liian itsestään selvältä!

No, ei se mitään – antaa tuntua! Meren tuoksua ja viehätystä ei tekniikan kehitys vie mennessään – tuoksu on aina sama ja sitä pitää päästä kokemaan yhä uudelleen!

Tarinan lähetti ja kirjoitti Heikki  Blinnikka

 

Teemat

Be First to Comment

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *