#22 MINÄ  JA  MUN  MERENI –  sekä veneeni osa 1/2

Valtaisa aalto heittää ”viranomaisveneen” keulaa ylös ja alas.  Pelkään, mutta en saa näyttää sitä.  Kurkkuun nousee pala ja vaahtoa.  Merisairautta- mitä se on?  Veneen kaapin sarana irtoaa.  Ovi putoaa lattialle.   Nopeus on kova, mutta mentävä on, sillä työ vaatii.  Kaksi moottoria tuuppaa venettä yli aaltojen.  Loikat ovat melkoisia.  Hiljentäkää!  En uskalla lausua sitä ääneen.  Kippari kertoo, että mennään kymmenien solmujen nopeutta!  En tajua solmuista mitään!

Syvä vee- pohja ja ”trimmit” pitävät kulun vakaana, uskottelee kippari.  Luotan häneen ja hänen kokemukseensa.  Plaanissa mennään!  Meri pauhaa.  Horisonttiin ei näe.  Mihin olemme menossa?  Tiedämme kohteen!  Miten sinne voi tässä kelissä löytää?  Tuntuu uskomattomalta!  Vain pelkän merikortin ja kompassin avulla –  suuntimalla, kertoo kippari.  Mitähän sekin tarkoittaa?

Olen juuri valmistuneena töissä viranomaisveneessä.  On juhannus 70 –luvun puolivälissä.  Olemme menossa etsimään ilmoituksen mukaan moottoriveneestä pudonnutta.  Vene löytyy kiertämässä ympyrää yksinään ulkona Pyhärannan edustalla.  Etsitty vene ajautuu voimalla rantaan.  Kadonneen etsinnät jatkuvat myöhemmin helikopterilla.  Pääsen ikävän tehtävän aikana seuraamaan ilmasta käsin, miten kaunis on Selkämeri ja sen rannat.  Saatan myös nähdä, miten karikkoisia vedet ovat.  Saan konkreettisesti kokea meren armottomuuden ja toisaalta kauneuden sekä veden pinnalta että ilmasta käsin.  Kokonaisuus on kiehtova ja meren tuoksu lumoava.  Kohdekin löytyy, liian myöhään.  Alan ymmärtää – se ottaa toisinaan myös omansa!

Meri kuohuu, on syysmyrsky.  Veden pinta on ollut korkeammalla kuin vuosiin.  Uudenkaupungin rannalla veneet ovat irronneet paikoin pois paaluista.  Köysiä on katkeillut ja kiinnitykset antaneet periksi.  Meripartiolaisten Kristakin on kokenut kovia- kiinnitykset irronneet ja vaurioita tullut.

Ulkona meri jatkaa mylvimistä, kunnes illalla tyyntyy.  Saan työkomennuksen ulkosaaristoon.  Saaresta on näkynyt iltahämärissä vilkkuva valonsäde.  Saaressa on hätä, joku on pulassa.  Kännyköitä ei ole.  Havainnon tehneen siviilin mentyä tyynen puolelta paikalle – ilmenee, että saaren mökin omistaja on myrskyssä veneen kiinnityksiä korjatessaan horjahtanut laiturilta mereen ja ilmeisesti hukkunut.  Mökin omistajan vaimo onnistuu kalaverkolla vetämään uhrin rantaveteen.  Olemme menossa palokunnan uiskolla saareen.  Meri mylvii edelleen ja mainingit ovat lähes pienen talon korkuisia; näin minusta ainakin tuntuu.  Ajamme täysin vasta-aallokkoon.  On pilkko pimeää.  Uiskosta ei ulos näe.  Sen keula nousee aallokossa voimakkaasti.  Putoaa alas ja koko alus ”ravistelee”.  Sen on kestettävä. Matka pimeällä merellä on ikuisuus. Kippari pysähtyy välillä.  Avaa kattoluukun katsoakseen, missä olemme.  Hänellä on vuosien kokemus ja paikallistuntemusta.  Häneen on luotettava.

Väylävalot vilkkuvat.  Pääsemme saareen, jossa näky on lohduton.  Uhri makaa rantavedessä verkkoon käärittynä – mitään ei ole tehtävissä.      Saamme hänet alukseen.  Surullinen ja myrskyisä matka- olemme onnellisesti takaisin kaupungin rannassa.

Nämä olivat ensi kosketukseni mereen.  Ymmärsin heti, että meri on arvaamaton ja sitä pitää kunnioittaa!  Se on kuitenkin niin kiehtova, että sen tuoksua pitää saada lisää!  Sen kanssa pitää oppia elämään.  On saatava oma vene.  Millainen vene?  Sellainen, jolla aloittelija uskaltaa mennä lähivesille.  Puuvene, hidaskulkuinen ja keskimoottorilla sekä  hyvillä kalastusominaisuuksilla varustettu.  -Siinä se on, viisimetrinen puinen ”putput”.  Yksi pyttyinen Wikströn sekä veivi, josta se tempaistaan käyntiin.  Voi mikä ihana nostalginen ääni moottorista tulee.

Tarinan lähetti ja kirjoitti Heikki  Blinnikka

Teemat

Be First to Comment

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *