#7 Kotiinpaluu

Minä sitten inhosin tätä paikkaa. 16-vuotiaan uhmakkuudella naksauttelin niskojani pienille piireille, väsähtäneelle pikkukaupungille ja sen junteille asukkaille. En nähnyt koko Uudessakaupungissa ainuttakaan mahdollisuutta, ainoastaan ahdistavat seinät, joiden sisällä ei pystynyt hengittämään. Ja koska olin 16-vuotias, en halunnut edes pelkästään hengittää, halusin loistaa.

Ja niin lähdin. Ylpeänä ja uhmakkaana kohti suurempaa ja hienompaa, oikeampaa elämää. Suurempi kaupunki tarjosi vapautta ja mahdollisuuksia. Ennen kaikkea siellä oli mahdollista tulla tähdeksi, loistaa.

Uudessakaupungissa kävin kesätöissä, koska se tuntui helpoimmalta. Kuljin haluttomasti moppini varressa liiketiloista rappukäytäviin ja takaisin. Kesä oli kuuma ja aurinkoinen, ja useammin kuin kerran pyöräilin auringonnousun kanssa kilpaa merenrannasta kotiin. Aamulla heräsin onnellisena, hiekkaa varpaiden välissä.

Mutta takaisin en kaivannut. Suurkaupungin syke, ihmisten virta ja pääkadun mukulakivet alkoivat tuntua kodilta. Sain rauhassa toteuttaa ja löytää itseni. Rakastuin. Elämään, vapauteen ja mieheen. Ensimmäisen yhteinen kotimme oli vanhassa kerrostalossa, jonka keittiössä oli oranssit kaapit. Tuntui jotenkin kotoisalta.

Uudessa kotikaupungissa syntyivät lapset. Ensimmäinen, toinen, kolmas. Muutimme usein etsiessämme perheellemme kotia, sitä meille oikeaa paikkaa.

Oli loppukesä, kun lastasimme auton turvaistuimista pullolleen ja lähdimme ajamaan pitkästä aikaa kohti Uuttakaupunkia. Taivas tuhersi matkalla vettä, kunnes kuin taikaiskusta Kalannin kohdalla horisonttiin piirtyi puhtaan turkoosi sini. Aurinko helotti koko vierailumme ajan, eikä taivas ole koskaan, missään näyttänyt yhtä siniseltä kuin tuolloin.

Vuosikausien vitsi muutosta Uuteenkaupunkiin sinetöityi tuolla reissulla. Vanhan kotikaupungin idylli, elämisen helppous ja puutalojen tutut pastellinsävyt houkuttelivat takaisin. Kaipasin kesäaamujen lokkien kirkunaa, suolaisen meriveden tuoksua ja munkkisokerista makeita suupieliä.

En tiedä, oliko näppinsä pelissä kohtalolla vai ihan vain sattumalla, mutta puoli vuotta tuon kesäisen vierailun jälkeen seisoin hämmästyneenä Myllymäen laidalla, oman pienen puutaloni pihamaalla. Valtavat, valkoiset hahtuvat leijailivat maahan ja haalareihinsa topattujen lasten silmät loistivat innostuksesta ja posket punoittivat pakkasesta. Himmeän katulampun loisteessa tehtiin oman kodin ensimmäiset lumityöt; mies työnsi ja lapset hihkuivat lumikolan kyydissä.

Kyyneleet polttelivat silmien takana. Olin onnellisempi kuin ehkä koskaan aiemmin.

Olimme tulleet kotiin.

Teemat

Be First to Comment

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *