#214 31.12.2016

Tämän tarinan piti olla numero 400. Vuoden alussa olimme toivoa täynnä ja ajattelimme, vuoden päästä voimme taputtaa itseämme selkään tehtyämme paikallisen kulttuuriteon kerättyämme 400 paikallista tarinaa halki vuosisatojen. Pääsiäisen tienoilla kuitenkin huomasimme, että jokaisen tarinan eteen piti tehdä niin paljon töitä, että vapaa-aikamme ei siihen enää riittänyt. Mutta pääsimme kuitenkin yli puolen välin! Kiitos aivan kaikille tarinansa lähettäneille. Joukossa oli monta kirjoittajaa, jotka lähettivät meille useita tarinoita. Ilman teitä emme olisi päässeet näinkään pitkälle. 400-vuotisjuhlavuosi alkaa olla nyt juhlittu ja toivotamme teille kaikille oikein mukavaa uutta vuotta 400-vuotiaassa Uudessakaupungissa.

Ja tässä vielä se tarina numero ”400”:

Pakkasin kiukuttelevat lapset autoon ja tungin eväsbanaanit reppuun. Mitäköhän tästäkin taas tulee? Lapset varmaan tappelevat koko ajan ja joudutaan lähtemään pois. Mutta yritetään nyt, kun on kerran ilmoittauduttukin.

Auto parkkiin, pienempi lapsi rattaisiin, isommalle lapselle heijastinliivi päälle ja kävellen kohti Sorvakon urheilukenttää. Siellä odottikin jo lähes 700 muuta ukilaista. Uudet taskulamput kouraan ja muiden mukaan harjoittelemaan. Lapsetkin olivat jo unohtaneet kiukuttelun syyt ja ihmettelivät ihmisjoukkoa ja pimeässä loistavia satoja taskulamppuja. Joku ohjeisti kentän keskellä, mihin pitää taskulampulla sohia ja miten kävellään lahden rantaan.

Klo 17.30 valokulkueemme lähti kohti rantaa. Isompi poika, vasta 3-vuotias hänkin, käveli niin reippaasti muiden mukana, että äidin silmät tuppasivat kostumaan. Kävelimme pitkänä, pitkänä letkana lahden pohjukkaan ja asetuimme yhtenä joukkona lahden ympärille. Kuudelta toimimme joukkona, kuten olimme kentällä harjoitelleet. Ensin taskulamppu tuijotti varpaita, sitten suoraan eteenpäin, sitten taas varpaisiin ja lopulta heilutimme kuin pahaiset lapsukaiset, jotka eivät ole aiemmin taskulampulla leikkineet. Ja sitten syttyi kaupunginlahden valot.

Kävelimme lasten kanssa aikamme edestakaisin. Ihmiset liikkuivat sinne tänne ja lapset, myös muiden lapset, odottivat levottomina ilotulituksen alkua. Ja lopulta sekin hetki koitti. Pienempi lapsi otti lakin päästään, en vieläkään tiedä miksi. Suut ammollaan lapset tuijottivat kohti värikkäästi vilkkuvaa taivasta. Pum, pum, pum! Edellisinä vuosina raketit pelottivat, ei näköjään enää.

Raketit viuhuivat, tuli isompia raketteja ja lopulta vielä isompia. Katselin ympärilleni. Siinä oli lapseni, oli mieheni, oli sukua sekä tuttuja ja tuntemattomia ukilaisia. Kyyneleet eivät pysyneet enää silmissä. Lopulta taivas välkehti kultaa. Ääni oli voimakas, mutta hetki hyvin rauhallinen.

Jotenkin sillä hetkellä tuntui, että ukilaisetkin voivat olla yhtä, yhdessä paikassa, saman asian äärellä, yhteisen hyvä puolella.

Sirkku

Teemat

Be First to Comment

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *