#206 Rintamalle jäänyt

Alkuvuonna saimme lukea lokalahtelaisen Väinön tarinan. Tänään saamme julkaista hänen vaimonsa, Annin, koskettavan kirjoituksen pojalleen Juhanille vuonna 1942. Juhani aloitti viestinsä meille näin:

Tässä on Äitini ajatuksia Isän kaaduttua sodassa, kirjoitettuna Isän muistikirjaan, joka oli Hänen tarkussaan, kun Hän antoi henkensä kaiken sen puolesta, mikä on Pyhää ja Kallista. Kirjan kannet on sinetöity Isän sydänverellä.

Juhanille

Tämä kirja on isääsi seurannut sotaan, on ollut Hänen taskussaan antaessaan hengensä Isänmaan ja meidän puolestamme. Sinne Karjalan hangille virtasi hänen niin kuin monen muunkin veri, punaten valkoisen lumen.

Sieltä me saimme Hänet takaisin, ei elämän haluisena niinkuin lähtiessään vaan hiljaisena, jäsenet jäykkinä ja runneltuina. Ei voinut Hän enää rukoilla meidän puolestamme, ei lohduttaa itkiessämme, sitä tuskan ja surun suuruutta ei paperille kirjoittaa, eikä voi vieläkään, vaikka kohta on kulunut kaksi vuotta, kun viimeisen kerran lähdit, ehkä aavstit jotain.

Katsoit niin erikoisesti lähtiessäsi ja kirjeessäsi itsesi ja meidät Jumalan haltuun. Jos ei meillä sitä turvaa olisi ollut, olisimme sortuneet, mutta hän, joka laskee kuorman päällemme, auttaa sitä kantamaan ja jälleennäkemisen toivossa päivät hiljalleen kulkee.

Sinä Juhani poikani, elämäni ilo ja samalla suru. Suru sen tähden, jos minut kutsutaan Isän luo, sinun jäädessäsi pienenä avuttomana orpona tänne kylmään ja säälittömään maailmaan. Sinulta otettiin hyvä Isäsi, sillä Isää ei ole. Hän rukoili jo sinun puolestasi ennen syntymääsi ja puhui vähän ennen kuolemaansa tulilinjalla ystävälleen sinusta.

Rakasta Isääsi, pidä Hänen muistonsa pyhänä ja rakasta taivaan isää, sillä se oli Isäsi toivo ja tahto. Ota hänen kädestänsä ilot ja surut, mitä tiellesi annetaankaan ja muista Äitiäsikin ja pysähdy miettimään, mitä elämä on voinutkaan olla jälkeen Isän kuoleman. Olen sinua vaalien koittanut jaksaa elää, ajatella sinun tulevaisuuttasi (sinä rakkaimpani) tässä maailmassa. Herra sinut minulle antoi, paljon minulta otettiin, paljon annettiin. Kaikesta Jumalalle kiitos!

Helmikuun 19 pv 1942

Tänään on kaksi vuotta kulunut siitä, kun Väinö oli viimeisen illan kotona, sai mennä, sai mennä kotisänkyynsä nukkumaan, sai astella niitä polkuja kuin pienenä poikana. Kuinka raskasta ja kovaa Hänelle oli jättää tämä koti, josta Hän ei paljoa poissa ollut. Nyt täytyi lähteä matkalle ja ajatella, tuleeko koskaan näkemään tätä kotia. Vaikea oli lähtösi, mutta lähdettävä oli.

Matkasi johti Sinut suoraan Summan rintamalle, ensimmäisen päivän iltana kun jouduit tulilinjalle, sait kuolettavan iskun. Siellä nukahdit viimeisen kerran, mutta Herra Jumala on Sinut vielä herättävä, sillä minäkin koitan itseäni lohduttaa. Minulla on kova ikävä, kaipaus Sinusta. Sinä aina osasit lohdutta ”Älä sinä Anni itke”, kyllä kaikki vielä hyväksi kääntyy. Itkeä saan huutaa ikävääni ja pohjatonta tuskaani näiden seinien sisällä. Tulisit vielä yhden kerran ja näkisit pienen sinisilmäisen rakkaan poikasi, sillä hän olisi Sinulle rakas. Oi taivaan Herran, anna voimaa minulle, että jaksan kestää.

Miks Herra rakkaan näin meiltä otti./Menetimme sinussa puolison ja isän, siks surumme niin rankalta tuntuu./On lapsi ilman huoltajaa ja puoliso ilman kättä auttavaa, näin oli Herra Sinun pyhä tahtosi./ Nähneet emme kuin silmäsi suljit, Jeesus sun syntisi anteeksi antoi./ Päivä paistaos hellien orpolastas, katsohan Isä Juhania, katsohan tähtien takaa./ En uskonut, kun luotani lähdit, et viimeisen kerran sun nähdä sain, mut luojani tahto näin oli, auta siihen mua tyytymään./

Isän muistikirjasta kirjoitti Juhani, Annin ja Väinön poika Suominen
23.11.2017

Teemat

Be First to Comment

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *