#196 Suuri kalansaalis

Lokalahti, Ruissaari, 1960-luvun alku.

Alussa oli kolme pientä tyttöä kalastamassa keskellä metsää. Minä ja pikkusisaret annoimme yhdeltä reunaltaan jyrkälle kivelle nimeksi Kalakallio. Kepit saivat palvella onkivapoina ja saaliiksi saimme sammalia ja jäkäliä.

Sitten pappa teki minulle oikean ongen, ja myöhemmin nuoremmat sisarukset saivat kukin omansa. Pappa ja mummo, Albert ja Anna-Liisa Ahtiainen, asuivat Piispanluodossa pellon toisella puolen, sinne ei ollut pitkä matka kipaista hiekkatietä pitkin.

Onkea varten otettiin vajan takaa metsän reunasta hoikka koivunvesa. Se oli tyvestä hiukan mutkainen. Varsi kuorittiin ja se oli aluksi kauniin vaalea.

Vajan oven luona oikealla puolen, siinä missä Tuijaa valjastettiin ja kengitettiin, oli korkea laatikosto. Sen monista pienistä laatikoista löytyi kaikki tarvittava kaikkiin korjauksiin ja tarpeisiin, pyöränkumin paikkaukseen ja milloin mihinkin. Oli siimaa ja ongenkoukkuja. Ruuvien, naulojen, venttiilikumien, nippelin ja nappelien joukosta löytyi ruskea korkki kohoksi. Korkkiin pappa teki reiän ja vuoli puutikun reikään sopivaksi, se piti siimaa paikoillaan. Ohuesta metallisuikaleesta kierrettiin paino koukun viereen. Samanlaista pehmeää suikaletta on joskus viinipullon korkin ympärillä.

Ja kaiken aikaa pyörin ympärillä ja seurasin tarkasti sitä, mitä pappa teki. Ei, samana päivänä ei voitu lähteä vielä onkea kokeilemaan, oli muita askareita. Eikä niitä matojakaan päivällä löydy, illalla ne piti kaivaa.

Ahmasvedestä mereen kulkee oja, jota sanotaan Juopaksi. Onkohan sillä muuta nimeä ollenkaan? Salstenin Veli oli tehnyt sillan Ruissaaren puolelta toiselle puolen. Siellä oli kallio, jolta ongittiin. Sinne ei ollut pitkä matka, polku tuli tutuksi ensin papan kanssa ja sitten ihan omin päin.

Kun ensimmäinen kala tarttui koukkuun ja saatiin kuiville, innostuin suuresta saaliistani niin paljon, että sitä piti saman tien lähteä kotiin näyttämään. Huonojalkainen pappani sai tulla perässä miten kuten kerkesi.

Vaikka myöhemmin touhusimme onkien kanssa paljon keskenämme, kukaan ei kai koskaan pudonnut kalliolta veteen. Sen sijaan ongenkoukku meni kerran silmäkulmaan, mutta sekin oli papan vika ja ensiapu lähellä.

Kalat, joita saimme, olivat särkiä, ahvenia ja punakontteja. Naapurin Reijo sai kerran aivan pikkuruisen hauenkin. Kotona äiti oli sitä mieltä, että se joka kalastaa, myös perkaa itse saaliinsa. Niinpä onnistuneen onkiretken päätti sitten hiukan harmittava kalanperkaus. Pannulla ne paistettiin ja kyllä kaikki syötiin, ei niitä pois heitetty.

Raija Herrala-Nurmi

Teemat

Be First to Comment

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *