#112 Plärä ja muita vappujuttuja

Plärä, lätsä, yo-lakki, vappuhattu. Keväällä 1976 hankittu ja Uudenkaupungin yhteislyseon juhlassa päähän painettu, sitten parin vuosikymmen ajaksi jonnekin ylähyllylle unohdettu. Vähän liian pieni ja kirkkaan valkoista tekokuitua, jota vuosikymmenet eivät ole yhtään onnistunet kellastuttamaan – kuin eilen kaupan hyllyltä otettu.

Ei meillä kotona ollut vappuperinteitä, simaa ja itse puhallettuja ilmapalloja lukuun ottamatta. Vappu saattoi olla kevään ensimmäinen viikonvaihde, jolloin ajettiin mökille Lokalahteen. Perinteitä ei tarttunut matkaan edes opiskeluaikana Tampereella, harvemmin siellä tuli oltua vappuna.

Vuonna 1984 tulin huhtikuun alussa töihin Uudenkaupungin Sanomiin. Alkuvuosina vapun päivystysvuoro lankesi minulle viitenä vuonna peräkkäin, ja myös aika moni itsenäisyyspäivä. Mutta olin siis viitenä vappuna peräkkäin töissä, kunnes erään kerran sairastuin yöllä vatsatautiin – ihan totta – eikä töihin lähdöstä tullut mitään. Sitten vuoro siirtyi välillä jollekin muulle.

Ei se töissä olo erityisesti haitannut. Se, kenen kanssa olisin vappua mieluiten viettänyt, oli omissa hommissaan traktorin hytissä äkeet tai kylvökoneet perässä. Tai jos ei traktorissa, niin jotain töitä vapuksi kyllä aina riittää.

Uudenkaupungin vapunpäivä alkoi siihen aikaan työväen yhteisellä marssilla Työväentalolta hautausmaalle, vuoden 1918 muistomerkille. Aurinkoisena aamuna pitkällä suoralla Ruokolan kohdalla oli komea katsella, kun liikennettä ohjaavan poliisiauton ja marssimusiikkia soittavan Ladan perässä etenivät  Suomen lippu ja mukana olevien yhdistysten punaiset liput, perässään väki voimakas. Myöhemmin väen vanhetessa matka Sannolle kävi liian pitkäksi kulkueelle, mutta kukat varmaan vieläkin lasketaan paadelle havupuiden katveessa.

Vapun kulkue Uudessakaupungissa 1984. Kuva Raija Herrala-Nurmi

Seuraavaksi marssi VPK soittokuntineen torin kulmalta sataman paviljongille. Musiikki eri, mutta tahtilaji sama. VPK:n soittokunta juhlatamineissaan, univormut putsplank ja torvet auringossa kimallellen. Kipikipi kulkueen jäljessä sinne.  Tälläkin vappumarssilla nuorimmat osallistujat olivat mukana lastenvaunuissa ja -rattaissa, vanhempi väki ehkä hiukan valvoneina ja vappujuomilta tuoksahtaen, mutta siitä se päivä taas lähtee… Munkkikahvit osallistujien pyörähdellessä valssia VPK:n paviljongin tanssilattialla.

Aamun pyörähdykset vappuna 1984. Kuva Raija Herrala-Nurmi

Sitten jo Laulu-Veikot esiintyivät Vallilan portailla. Jonain vappuna vaaleat popliinitakit hulmusivat tuulessa ja alle oli pakko pukea paksu villapaita. Ja sateenvarjokin oli toisinaan tarpeen. Mutta niin vaan laulettiin. Taas leivokset ilmassa leikkiä lyö?

Laulu-Veikot portailla vappuna 1984. Kuva Raija Herrala-Nurmi

Ja siitä hetken päästä alkoi tapahtua torilla, kun vasemmistopuolueet, silloin kumpikin tarkasti erikseen, marssivat sinne ja pitivät puheita. Uuteenkaupunkiin asti saaduilla valtakunnan poliitikoilla oli vappuna minuuttiaikataulu heidän rientäessään puhujapöntöstä toiseen. Puhujat eivät ole jääneet mieleen. Sen sijaan on jäänyt mieleen Tuukka Vasaman johtama uljas työväenkuoro, joka esiintyi. Ja miten ne samat soittajat ehtivät rumpuineen ja puhaltimineen joka marssille? No ehkä musiikki välillä tuli kaiutinautosta. Mutta punaiset liput liehuivat vapusta toiseen, ja kaikenlaista väkeä oli liikkeellä todella paljon nykyiseen verrattuna. Vappuna laitettiin ensimmäisen kerran kesävaatteet ja ostettiin lapsille ilmapalloja ja vappuhuiskuja, oli ilma mikä oli. Oli jäätelökioskia ja ilmapallokauppiasta, ja nekin, joita aatteen värit eivät niin kiinnostaneet, tulivat paikalle kuuntelemaan puheita, ehkä vappulounaalta palatessaan.

Vappu -84 Uudenkaupungin torilla. Kuva Raija Herrala-Nurmi

Vappuaamuna 1986 seisoin Ruokolanjärven kioskin paikkeilla ja odotin taas kamera kädessä, että Työväentalon edessä kokoontunut kulkue saapuu. Satoi kaatamalla, kylmää vettä valui harmaaseen maisemaan ja takin kauluksesta niskaan. Ohimarssin vastaanottamisen jälkeen oli pakko mennä välillä toimitukseen kuivattelemaan. Vapun jälkeen tulivat tutuiksi uudet sanat Tshernobyl ja beckerelli.

Oli niitä lämpimiä ja kauniitakin vappuja, ja lankesi työvuoro joskus niihinkin. Jonain lämpimänä vappuna 90-luvulla kuuntelin taas puheita ja työväenlauluja torin laidalla, varmaan hiukan hajamielisesti, koska yhtäkkiä päähän pälkähti ajatus yo-lakista. Mitä jos joku luulee, ettei minulla ole sitä siksi, koska sitä ei ole?

Lakki. Ei ollut koskaan käynyt mielessä, että sen kanssa olisi pitänyt lähteä leveilemään. Yo-tutkinto oli tinki, joka oli pitänyt suorittaa, itsestään selvä etappi, mitä siitä enää muistuttaa. Kun ei kuulu mihinkään vapun vieton viiteryhmäänkään, ei teekkareihin, työväkeen eikä enää edes opiskelijoihin.

Ja siinä torilla tajusin, että ympärillä oli varmaan moniakin ihmisiä, joille lakilla päässä oli todellista merkitystä. Se ei ollutkaan itsestäänselvyys, vaan saavutus, jonka eteen oli tarvittu uhrauksia – omia tai muiden. Näyttö sitä, että täältäkin tullaan. Eikä kaikilla ollut edes mahdollisuutta sitä tavoitella.

Seuraavana vuonna kaivoin lakin esille ylähyllyltä. Se oli liian pieni ja puristi päätä. Aivan liian puhdas ja kirkas. Simaa juova perhe ei nyt suorastaan tikahtunut nauruun eikä ihan buuannutkaan, mutta…  niin se jäi siihen kertaan.

Ja sitä paitsi lippa tökkii ikävästi, jos joutuu kameran kanssa jossain heilumaan. Pitäisi kääntää lakki räppärityyliin väärinpäin, ja se nyt ei sentään käy.

Tarinan on kirjoittanut Raija Herrala-Nurmi

Teemat

Be First to Comment

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *