#37 Eva Lehtimäen elämästä osa 7/7

Otteita Eva Lehtimäen myöhemmästä elämästä

Arvioni mukaan Eva muutti Turkuun  jo n. 17-18 vuotiaana. Siellä hän eri vaiheiden jälkeen päätyi myyjättäreksi ja ompelijaksi naisten asusteita myyviin vaatetusliikkeisiin. Eva oli poikkeuksellisen kaunis nainen, mikä toi hänelle työhönsä sellaisenkin ulottuvuuden kuin mannekiinina ja valokuvamallina toimiminen.

Minulle Eva on kertonut, että Turun nuoruusvuosinaan hän kuitenkin hyvin usein vietti viikonloput ja lomansa äitinsä luona Ojalassa. Usein hän kulki tämän matkan junalla, joka tarkoitti sitä, että Vehmaan Vinkkilän asemalta oli käveltävä vielä lähes puolitoistakymmentä kilometriä, ennen kuin kotiovi oli edessä. Kun kelit sallivat Eva ajoi tuon välin polkupyörällä.

”Eva kertoi, että hän usein ajoi pyörällä välin Ojala-Vinkkilän asema, kun meni Turkuun ja sitten taas tietysti, kun sieltä palasi.” Kuva Kimmo Lehtimäen arkistoista.

Armas

Siitäkään minulla ei kovinkaan tarkkaa tietoa ole, milloin Eva ensi kerran tapasi isäni Armaksen. Sen tiedän, että tämä tapahtui kahvila Phoenix’issa. Se sijaitsi kauppatorin laidalla olleen Turun yliopiston päärakennuksen alakerrassa.

Sukualbumista löytyvien kuvien perusteella voi päätellä, että Eva jo varsin varhain, ehkä joskus 1930-luvun alussa oli ensi kertoja osallistunut Lehtimäkien perhejuhliin.

Kuvassa Eva mannekiinina jossakin lehdessä. Kuva Kimmo Lehtimäen arkistosta.

Evan ja Armaksen seurustelusuhde oli monivaiheinen ja värikäs. Mistä se sitten johtui? Ensinnäkin molemmat olivat hyvin vahvatahtoisia ja itsenäisiä luonteita. Omanarvontunne oli molemmilla korkea. Luulen myös, että Armas oli melko sidoksissa omaan kotiinsa. Ainakin enemmän kuin Eva. Armaksen kohdalla tähän varmasti vaikutti oman kotinsa erikoislaatuisuus.

Hänen isänsä kirjailija, kansanedustaja, itsenäisyysmies, sosialisti ja keksijä Konrad Lehtimäki oli hyvin monitahoinen ja osin boheemikin persoona, jonka suuntaan Armas koki jonkinlaista holhoojankin roolia. Tilannetta ei helpottanut, että valtaosan 1930-lukua Konrad sairasteli vakavasti ja kuolikin kesällä 1937 keuhkotuberkuloosin. Myös vuoden 1918 tapahtumat leimasivat perhettä pitkään. Silloin Konrad oli aivan täpärästi välttänyt jo saamansa kuolemantuomion.

Konradin veljet Verner ja Jalmar puolestaan ajautuivat kansalaissodan melskeissä punaisten keskeisiksi rintamankomentajiksi. He kuitenkin onnistuivat sodan päättyessä pakenemaan Venäjälle. Koko 1920- ja 1930-luvun Suomen valtiollinen poliisi pyrki seuraamaan v. 1918 jälkeen lentäjiksi ja lentokoneinsinööreiksi kouluttautuneiden Vernerin ja Jalmarin liikkeitä eri puolilla maailmaa, epäillen näiden valmistelevan Suomeen uutta vallankumousta.

Vuonna 1934 Valpo julkaisi maanlaajuisen etsintäkuulutuksen ”nro 1”, tuolloin ”luultavasti Suomessa oleskelevasta kansainvälisestä suurvakoilijasta” Verner Lehtimäestä, ja myöhemmin eräät sotahistorioitsijat kirjoittivat, että Talvisodan alkaessa Verner ja Jalmar Lehtimäki lensivät lentoaskadrooniensa johtokoneina ensimmäiset pommituslaivueet Turkuun. Väite on perätön, mutta voinee kuvitella, että Evan päässä on täytynyt olla monenlaisia kysymyksiä, kun hän pohti, virallistuttaisiko itsensä miniäksi Lehtimäkien sukuun. Olen kuullut, että Evan ja Armaksen äidin väleissä olikin jatkuvaa kitkaa.

Evan ja Armaksen hääkuva. Kuva Kimmo Lehtimäen arkistoista.

Sota-aikaa Helsingissä ja Lokalahdella

Kuten edellä kerrottiin, Eva joutui Lypertön linnakkeen tulitusyönä kokemaan vuoden 1918 sisällissodan alun poikkeuksellisen rajulla tavalla. Merkillinen sattuma ja kohtalo on, että näin kävi myös talvisodan alkaessa. Kun venäläiset pommikoneet yllättäen päivällä 30.11.1939 tulivat Helsingin ylle, Eva oli alivuokralaisasunnollaan Helsingin keskustassa. Pommeja putoili aivan lähistölle.

Näkymät alhaalla kadulla olivat lohduttomat. Taloja oli sortunut, jotkut talot paloivat ja kuolleita ja loukkaantuneita lojui lasinsirpaleiden peittämällä kadulla.

Sodan konkreettisuus tuli vain vähän myöhemmin toistakin tietä Evan tietoisuuteen. Hänen äitinsä sisaren, Annin mies, Lokalahden Karalan talon nuori isäntä, korpraali Väinö Suominen, Juhani Suomisen isä kaatui jo talvisodan alun taisteluissa. Samaan mottiin joutuneita lokalahtelaisia meni silloin monta samalla kerralla.

Häät vietettiin jo kesällä 1941. Armas oli tuolloin 35- ja Eva 33-vuotias.

Sodan jälkeisiä vuosia Turussa, Iniössä ja Lokalahdella

Eva ja Armas asuivat Turussa ja viettivät kesiään Iniössä. Kun Iniön mökin vuokrasopimus loppui, palasi perhe poikansa Kimmon kanssa Lokalahdelle kesiään viettämään. Evan nuorimman sisaren, Helvin poika Kari ehti ainakin yhtenä kesänä olla jo tuossa vaiheessa kanssamme ja kaverinani Iniössä. Sitten Iniön vuokraisäntämmme Alarik Lundell halusi ottaa mökkimme omaan käyttöönsä. Sen seurauksena olimme joitakin vuosia kesät Lokalahdella, tyhjäksi tulleessa Ojalassa.

Kuvassa Armas, Kimmo ja Eva. Tämä kuva on otettu Lokalahden Ahmasveden Latoniemen uimarannalla, joka silloin oli lokalalaisten yleisessä käytössä. Kuva Kimmo Lehtimäen arkistoista.

Mandi Österman kuoli marraskuussa 1953. Hän oli silloin 66-vuotias. Sen jälkeen kukaan ei ole Ojalassa vakituisesti asunut. Mandin kuolema oli Evalle vaikea paikka. Minulle on jäänyt käsitys, että hän koki äitinsä jääneen vanhemmalla iällä liian yksikseen ja hänellä oli siitä huono omatunto. Oliko tämä tuntemus oikeutettu vai ei, sitä en osaa sanoa.

Ojalan kesistä jäi monta mieluisaa muistoa. Kari oli nuokin kesät meillä mukana kaverinani ja tekemistä tuonikäisille pojille maalla löytyi riittämiin. Iltaisin kuuntelimme radiosta kaikki yhdessä mm kuunnelmasarjoja Pekka Lipposen seikkailut ja Nimeni on Cox, lauantai toivottuja ja urheiluselostuksia. Kodikasta oli, keskeisesti varmasti Evan huolenpidon ansiosta. Kuitenkin ulkosaaristo oli meidät tuolloin jo siinä määrin lumonnut, että jotain Lokalahden ”sisämaan” kesistä tuntui puuttuvan. Uimarantaan täytyi aina erikseen pyörillä ajaa, eikä esim. kalastukseen ollut samanlaisia mahdollisuuksia kuin Iniössä. Muutaman Lokalahti-kesän jälkeen palasimmekin taas pääosin Iniön kesiin.

Kari, Eva ja Kimmo Ojalassa 1958

Tarinan kokoajan kommentti loppuun:

Eva ja Armas elivät elämänsä loppuun Turussa. Eva toimi vaatetusliikkeissä ja ompelimoissa ja Armas taiteilijana ja opettajana. Armas Lehtimäki menehtyi Runosmäen vanhainkodissa huhtikuussa 1994 ja Eva Turun Kurjenmäen sairaalassa seitsemän vuotta myöhemmin lokakuun 11. päivä 2001.

Muistelmien kirjoittaja Kimmo Lehtimäki, tarinat on toimittanut kokoelmaan kirjoittajan luvalla Sirkku Hirvonen. Muistelmat on kirjoitettu jo vuonna 2001.

Teemat

Be First to Comment

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *