#17 Peko

Asuin muksuna Hakametsässä pari vuotta, siinä kouluiän kynnyksellä. Naapuritalossa asui minua kahdeksan vuotta vanhempi Huttusen Pekka. Peko tai Peku, ainakin näillä lempinimillä hänet tunnettiin.

Haluan kertoa muistojani tästä uskomattomasta persoonasta, jonka muistavat varmaankin kaikki Ugissa -70, -80 ja/tai -90-luvulla asuneet.

70-luvun alussa Hakitsun jakoi kahtia Tammitie. Sitä ei juuri uskaltanut pikkupoika ylittää, mutta sen yli käytiin sotaa. Kesällä heitettiin kiviä, käpyjä ja tammenterhoja ja talvella lumipalloja ja –kokkareita. Isät ja äidit ne sodat yleensä lopetti, mutta niin teki myös Peko! Varsinkin ne pienet kovapintaiset lumipallot, joita hän teki ja heitti tarkasti, saivat Tammitien itäpuolen kakarat luikkimaan talon taakse piiloon.

Kesältä -81 on jäänyt mieleen tapaus Hiulta, kun hyvän kaverini vanhemmat olivat reissussa ja talo oli tyhjä. Menimme sinne. Aikaisemmin illalla perheen vanhin poika oli saunottanut siellä omia kavereitaan ennen Kirstaan lähtöä. Boolia oli jäänyt keittiön pöydälle meidän varhaisteinien kiusaukseksi. Auts!

Jossain vaiheessa meille tuli kiire keksiä ikäisillemme sopivaa tekemistä, koska taksi ajoi pihaan. Mutta melkein taksin perään lähti pihassa parkissa ollut sininen kuplavolkkari. Kupla tuli takaisin noin kymmenen minuutin päästä. Autosta nousi muun muassa hymyilevä Huttusen Peko, joka virnistelevään tyyliinsä kertoi että: ”Käytti Hiun kentäl ajamas pari maali!” Siis jalkapallomaaleihin…

Saattoi olla tuota aikaa, kun isot pojat olivat Kirstassa ja yhdelle heistä oli tullut uni. Väsynyt kaveri oli piilotettu pöydän alle pöytäliinan suojiin, ettei tarjoilu loppuisi porukalta. Kun tarjoilija kävi ottamassa tilaukset, nosti hän lopuksi pöytäliinaa ja kysyi: ”Ottakost Pekka viäl jottai?”

Vuonna -86 Peko oli tullut jo tutuksi yhteisen, kostean, harrastuksen kautta. Se ei ollut surffaus, mitä hän kyllä harrasti. Sinä kesänä perustimme Pekon, Lääperin Tytin ja Pitkäsen Iken kanssa ”Wanhan Uudenkaupungin Undertable clubin hiljaisena vastalauseena Roundtable-sivistyneistölle. Heh.

Klubimme perustamiskirja allekirjoitettiin vanhan vesitornin ylätasanteella juhlallisin menoin. Paperin reunat poltettiin, tietenkin.

Peko käytti usein sanoja ÄIJÄ ja TIÄRÄKSÄ.

Kun kerroin tyttöystäväni odottavan lasta, hän tivasi minulta: ”Äijä! Vastaks sä huuttos?” Lupasin.

Tai jossain muussa tilanteessa: ”Tiäräksä! Ei elämä ol pelkkä kokakola ja hampurilaissi. Se o myäs ruusuil tanssimist!”

Useasti kuultiin myös: ”Mää ole niim paljo mukulan Aliselkarul tapellu…” ja juttu jatkui vahvalla kotoisella murteella. Meillä kotona tiedettiin heti, jos olin ollut ”Huttusen kanssa tekemisissä”. Ugin murre kuulemma korostui ”puhelemisessani”.

Koskaan ei jäänyt epäselväksi, oliko Peko paikalla. Usein kuului kovaan ääneen kehotus: ”Otetaas ohuet siivut kapeisiin kasvoihin.” Joskus lensivät ruusut Crusellissa lavalle teatteriesityksen aikana ja joskus vaihtui sotaväen maastopuku kesken ravintolapäivän kauppalaivaston juhlapukuun. Sitten taas kyyneleet valuivat Pekon ja Valtsun silmistä, kun herrat olivat virittäytyneet katsomaan viimeisen suomalaisen jääkärin hautajaisia telkkarista. ”Jumalaut Valtsu! Tiäräksä, siin ol äijä!”

Toisaalta hän muisti hääpäivämme ollessaan maailman merillä ja oli ottanut hääpaikkamme puhelinnumeron selville. Soitti sieltä, kun ei päässyt paikalle ja onnittelujen jälkeen sanoi:

”Luuliksä etten mää muistanu?

Hänen ottamansa valokuva laivan ankkuripelistä on ollut pitkään makuuhuoneemme seinällä sänkyä vastapäätä.

Kapten Huttunen oli merenkulun ammattilainen. Puupurjevene Särkelä, jonka kotisatama oli Nystad, oli jonkun aikaa Pekon”siviilipaat”. Sain kunnian suunnitella ja veistää Särkelän nimikyltit ja tehdä tammisia plokeja tehdasvalmisteisten tilalle.

Sattui sitä toki ammattilaisellekin. Särkelän moottori oli veivaamalla käynnistettävää mallia. Tällaista moottoria käynnistettäessä pitää olla varovainen, että saa napattua veivin irti, kun kone käynnistyy. Kerran Venetelakka Salmerin rannassa Peko ei ollut varuillaan, eikä moottorikaan käynnistynyt ja veivi lensi kaaressa mereen. Ehkä kaupungillemme ominaisella tavalla torilla ”tiedettiin” hetken päästä, että: ”Huttunen on heittänyt veivin.” Juttu oli muuttunut matkalla Sorvakosta torille.

Peko opetti esimerkillään minut, jos nyt käytän tällaista ilmaisua, rakastamaan kotikaupunkiani Uuttakaupunkia ja antoi jutuillaan sekä teoillaan paljon ”pähkäiltävää” elämän varrelle. Emme olleet koskaan mitään parhaita kavereita, mutta samanhenkisiä monissa asioissa. Hänellä oli omat metkunsa, mutta uskomattoman suuri sydän rinnassaan.

Hymyilin joskus ylägrillillä hänen nahka-asuaan ja –hattuaan. Peko huomasi sen ja kysyi: ”Tiäräksä miks mul o tämmöse vaatte?”

En tiennyt ja hän kertoi: ”SIKS, KO MÄÄ SAA ITE PÄÄTTÄ!”

Niinpä. Muistelen tuota lausetta ja Pekkaa lähes päivittäin.

Ei tule samanlaista ”ikän enä” vastaan ”Aliselkarul”, kun sai kerran ite päättää.

Tarinan lähetti Jukitsu Hyytiä

Teemat

4 Comments

  1. JOUNI PESOLA
    16.1.2017
    Reply

    Peku oli hieno ihmisen ystävä!!

    • 400admin
      17.1.2017
      Reply

      Tämä Pekun juttu on herättänyt paljon kiinnostusta ja kommentteja, etenkin somen puolella. Jukitsu on osunut johonkin uusikaupunkilaisuuden tunnepisteeseen tällä kirjoituksellaan!

      //400tarinaa Sonja

  2. Anita Urhonen-Kiveinen
    17.1.2017
    Reply

    Hieno kertomus enosta, jota en harmikseni kerennyt tuntemaan.

  3. Yks Huttune vaa
    17.1.2017
    Reply

    Peku oli rakastettu ihminen ja minulle todelka rakas sukulainen. Ikävä on edelleen kova! ♡

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *