#11 Ensimmäinen hiihtolenkki vuosien tauon jälkeen

Ne olivat nököttäneet muoveissa jo jonkin aikaa huoneen nurkassa odottamassa. Uudenkarheat sukset, sauvat ja monot, jotka olin tilannut verkkokaupasta. Ensimmäiset ikiomat sukseni, vaikka olinkin jo lähes kolmekymppinen. Lapsuudessani, nelilapsisen perheen kuopuksena, sain aina kaikki vanhemmilta sisaruksilta kierrätettynä. Ne mustavalkoiset keitamotkin, joita taisin käyttää melkein koko ala- ja yläasteen, olivat kiertäneet koko sisarusparven. Käviväthän ne ajan saatossa minulle turhan lyhyiksi, mutta niissä oli hyvä pito ja ne olivat minulle tutut ja turvalliset sukset.

Lukioaikoina kävin hiihtämässä pari kertaa vapaa-ajan asuntomme pihalla. Sitten sekin paikka myytiin ja hiihtäminen unohtui vuosiksi. Muutin Turkuun opiskelemaan. Siellä ainut konkreettinen havainto suksista oli, kun Hirvensalon bussit menivät kotini ohitse ja aina silloin tällöin joku odotti pysäkillä sukset kainalossa parempiin hiihtomaastoihin pääsyä.

Asiaan tuli muutos, kun löysimme mieheni kanssa omakotitalon Uudestakaupungista. Muutimme kesän kynnyksellä uuteen kotiin. Jo tuolloin ajattelin mielessäni, että täällä olisi mukava sivakoida talvella, peltojen ja metsien keskellä.

Niinpä sitten ilmojen kylmetessä tilasin sukset ja odottelin talvea. Alkutalvi oli lähes lumeton. Jouluna oli useampi plusaste. Aloin jo tuskastua, koska pääsen hiihtelemään.

Joulun jälkeen lunta sitten tuli ja sitä tuli paljon. Eräänä iltana päätin, että nyt olisi otollinen aika lähteä ensimmäiselle hiihtolenkille. Ensimmäinen haaste oli kiinnittää hiihtokengät suksiin. Keitamoissani oli ollut huomattavasti selkeämpi kiinnitys. Ähisin ja puhisin ja lopulta sain monot ängettyä paikoilleen. Pakkanen sai hengityksen huuruamaan, läheisellä joella jäät paukahtelivat. Villapipon alta valui muutama hikikarpalo. Ja sitten liikkeelle.

Pari metriä pääsin eteenpäin kaatumatta, sitten tuli alamäki… ja humps! Häpeissäni nousin maasta ja vilkaisin ympärilleni, oliko kaatumiseni joku nähnyt. Missään ei näkynyt ketään, vain heikko valo kajasti naapurin ikkunasta. Lannistumatta nousin ylös ja etenin hitaasti sivakoiden läheiselle pellolle. Meno oli hiukan huteraa, jalkateriä pakotti ahtaissa hiihtokengissä. Mutta jotain kummaa hohtoa siinä oli. Muistelin lapsuutta ja mustavalkoisia pikkusuksiani. Kun hiihtolenkin jälkeen mentiin hiihtomajalle juomaan kuumaa punaista mehua. Kuinka hyvältä mehu maistuikaan pitkän hiihdon jälkeen.

Hiihtelin vielä hetken pellolla ja sitten kutsuikin jo kodin lämpö. Riisuin hiihtokengät, mutta jätin vielä villasukat jalkaan. Kävin lämmittämässä mustaviinimarjamehua, jonka olin loppukesällä valmistanut oman pihan marjoista. Muki käteen ja lämpimän takkatulen ääreen viltin alle. Mielessä siinsi jo seuraava hiihtolenkki

Sinä talvena koiratkin saivat nauttia lumesta ensimmäisen kerran.

Tarinan kanssamme jakoi Eeva

Teemat

Be First to Comment

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *